Lirama

Aurinko kun päätti retken,
Siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo maille hiipi;
Päivänsäde kultasiipi
Aikoi juuri lentää eestä sen,
Kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
Milloinkaan elää päällä maan

He katselivat toisiansa -
Menninkäinen rinnassansa
Tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
Mutten ole eläissäni
Nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa, vaikka loisteesi mun sokeaksi saa -
On pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien - ja sinut armaakseni vien!"

Mut säde vastas: "Peikko kulta,
Pimeys vie hengen multa,
Enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä;
Ellen kohta valoon lennä,
Niin en hetkeäkään elää saa!"
Joo niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
Kun menninkäinen yksin vaeltaa,
Hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on
Ja toinen yötä rakastaa.