Lirama

Ma oon mies, on nimen' Kalle,
Kalle Armas Johansson.
Oon kolme kymmentä, vähän alle,
Mutt' vie1ä puhdas, viaton.
Naisia en koskaan vaa1i,
En tartu heidän kahleisiin,
Mä olen Helsingin ideaali, sill'
Mammani mun sanoi niin.

Sillä on monta sellaist' sällii,
Kun ei kohtuutta noudata.
Mutt' min' en sylje, enkä käytä mällii„
Mä tykkään, ettei se vaateta.
Sormessani on joskus tuppu,
Sit' ei lasketa virheisiin.
Oon rakastettava kuin ruusunnuppu,
Sillä mammani mun sano' niin.

Että koskaan korttia löisin.
Ei! Herra varjelkoon!
Tai tupakkata iltaöisin
Tupruttaisin ullakkoon.
Ett' oisin koskaan viinaa juonut,
Ei! - Ja siitä nyt pidän kiinn',
Ett' haikara on minut tänne tuonut,
Sillä mammani mun sano' niin.

Kirouskaan ei minuss' idä,
Eikä nimi, jok' on sinnepäin.
En aatoksissakaan koskaan pidä
Nuorta tyttöä sylissäin.
Kerran tuli mua tyttö vastaan
Liinasissaan ja tanssi siin'.
Sehän ärsyttääpi ainoastaan,
Sillä mammani mun sano' niin.

Mielelläni minä kyllä naisin
Ja aion naida piankin,
Jos vaan vaimoksi tytön saisin
Yhtä puhtaan kuin minäkin.
Olen hakenut, on ympär' käyty
Ventovieraista ystäviin,
Mutt' Helsingissä ei sellaist' löydy,
Sillä mammani mun sano' niin.