Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?
Pieni lapsonen vain,
joka näin kiiruhtain
jälleen kynttilän haudalle tuo.
Paikka hiljainen on,
tumma, liikkumaton.
Äidin haudalle valon hän suo.
Liekin niin häilyvän
tuo hauta rakkaimman hetkeksi saa.
Sitä katsovi silmin hän kaipaavin,
sitä katsoo ja taas odottaa:
koska joulun hän saa,
koska voi naurahtaa kera muiden
taas kuin ennenkin?
Mutta niin hiljainen koti yksinäisten,
on kuin puuttuisi siunaus sen.
Ääneen hiljaisen sointuvan nyt
jostakin kuulevi hän,
joka lämpimin lausehin lohduttaa,
joka nousemaan katsehen saa:
"Älä huoliisi jää,
nosta pystyyn taas pää,
joka hetki sun kanssasi käyn.
Lapsi joulun mä oon
sinut vien kartanoon,
josta lähdit, sun valonas näyn."
Joulun ensimmäisen
mä olla tallissa härkien sain.
Sinne tähtösen tuikkivat valkeuttaan,
sinne saapuivat tietäjät maan:
sitä taas viettämään
sinun kanssasi jään,
sinun joulusi kauniiksi teen.
Sinä huomata saat:
surun laaksot ja maat
voivat peittyä kirkkauteen.
|
|
