Lirama

Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin
Ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin,
Mä sitä pengoin, mitä lienen oikein etsinyt,
Niin löysin vanhan olkihatun, siitä kerron nyt.
Sen pölystä kun puhdistin ja sitä kääntelin,
Ja ullakolle vanhan arkun päälle istahdin,
En aikaa tiedä, miten kauan siinä viivähdin,
Kun isoisän tarinaa mä hiljaa muistelin.

Ol' kerran pieni hattukauppa sivukadulla,
Niin pienen pientä kauppaa et enää löydä todella,
Ja siihen kauppaan isoisä kerran piipahti,
Hän kauan etsi, olkihatun viimeisen valitsi.
Vaan valinta se tuskin lienee aikaa vienyt ois,
Kas syy on toinen, hennonnut ei millään mennä pois,
Kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin,
Jo kaikki hatut ostanut hän kohta olis niin.

Näin kului aikaa sinisilmäin vuoksi tosiaan,
Nyt romanssi niin kaunis kohta puhkes kukkimaan,
Ja joka päivä iltasin, kun kello tuli kuus, niin
nähtiin eräs herrasmies ja olkihattu uus
Odottavan sulkemista pienen myymälän,
Ja kahden nuoren kulkevan luo puiston hämärän.
Ei kauniimmin tää satu pieni päättyä nyt voi,
Kun kera syksyn lehtien hääkellot heille soi.

Näin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon,
ja mietin kuinka kaunis sentään ihmiselo on.
Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain,
kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.
Mut ehkä ajan tomun alta joku toinenkin,
joskus pienen muiston löytää niinkuin minäkin.
Näin isoisän olkihattu sai mun laulamaan
ja vanhan kaapin kätköihin sen laitoin uudestaan.